Vuosaaren Uutelan luonnosuojelualueen pieni rengasreitti

Helsingin Vuosaari. Itä-Helsinki meille luontoretkikohteena hyvin tuntematonta aluetta, mutta Uutelasta olen kuullut jo paljon hyvää, joten se oli nyt hyvä retkikohde semiaurinkoisena marraskuun sunnuntaina. Ajo-ohjeet olivat aika helpot. Kehä I:stä ihan loppuu Itäkeskuksen ohi, suuntana Vuosaari eli suoraan eteenpäin katua pitkin. Columbuksenkin ohi ja sitten kylttejä seuraamaan Uutelaan (eli käännytään Aurinkotuulenkatuun ja satamaan. Satamaan voisi myös pysähtyä ja täältä kävellä polkuja pitkin läheiseen Uutelaan, mutta me ajettiin vielä vasemmalle hiekkatietä pitkin ja vielä Särkkäniemi-nimistä tietä kääntyen vasemmalle Uutelantien ja Särkkäniemen tiepätkän risteyksestä, Skattan tilan läpi. Tien lopussa on iso parkkipaikka sekä oikealla puolella että vielä muutama kymmenen metriä eteenpäin vasemmalla koirapuiston vieressä.

Luonnonsuojelualueella kiertää 1,5 km rengasreitti, jonka saa mukavasti pidennettyä kävelemällä jonkun pätkän päästä vasemmalle pitkospuita pitkin ja pienelle niemenkärjelle. Ja tämä oli meidän reittimme tänään.

Polku on aika lähellä merta ja jo aika pian näkee puiden lomassa värikkäitä nostokurkia.

Luontopolun varressa on numeroituja paaluja, mutta kylttien selitykset näköjään pitää lukea netistä, esim. täältä: https://www.hel.fi/hel2/HKR/esitteet/uutela_fi.pdf

Polku on muuten suurilta osin aika leveä rengaspolun osalta, mutta välissä on jotkut ”vaikeakulkuiset pätkät”, joten reitti ei ole sinänsä esteetön, mutta normaalitallaajille kyllä ihan hyvin käveltävissä. Meidän lisäpätkän polkuosuus oli hyvin kapea polku, välillä hyvin kivinen ja mutainen, joten kumisaappaista oli iloa. Sen lisäksi merivesi oli tällä kertaa hyvin alhainen ja merenpohjalla on toki liukasta ja mutaista.

Niemen rannalla on hyvin tuulista, mutta myös näin myöhään syksyllä väriskaala on hyvin mielenkiintoinen. Toki ilta-auringon väritkin vielä toivat mukanaan omanlaista tunnelmaa. Nostokurjet olivat kyllä meille umpimetsään enemmän tottuneille silmille hieno lisä.

Rannalla näkee hienoja siirtolohkareita. Useimmat olivat sen verran isoja tai kaukana ettei viitsitty lähteä kiipeämään niiden päälle, mutta jotkut isot kivet olivat sopivasti polun vieressä. Toki, pienetkin kivet kelpaavat, kunhan niitä voi heittää loiskahtamaan mereen.

Loppupätkän käveltiin aika nopealla vauhdilla, kun alkoi jo tulla pimeäksi. Jotkut pätkät ovat metsätietä pitkin ja autoja voi tulla vastaan. Reitti ei ole myöskään enää niin mielenkiintoinen, mutta hauskoja yksityiskohtia löytyy, kuten varoitusmerkit kadun risteyksessä olevassa kannossa tai hajoava tiilirakennus. Myös varoituskyltti ”älä syötä poneja” puuponien lähellä huvitti.

Kaikista paras oli kyllä parkkipaikan lopussa oleva hieno kota, joka on viikonloppuisin auki retkeilijoille ja joissa voi paistaa omia makkaroita ja syödä eväitä. Ihan mainio loppuhuipennus kylmässä talvi-ilmassa liikkuneille. Kiitos, Helsingin kaupungille ja Kotakummeille! Lisätietoja ja aukioloaikoja löytää facebookista Uutelan kota -ryhmästä.

Mainokset

Seurasaari, oravia syöttämään

Seurasaari sai heti kannustushuudot, kun iskä ehdotti retkeä sinne. Oravia syöttämään, ja sorsat saavat viimeiset pähkinät. Onhan meillä isompi pussi kuin viimeksi, kyselee utelias neljävee.

Sitten mentiinkin. Jumittaudumme heti ekalle tien risteykselle. Siellä oravat pomppivat metsässä aidan takana ja nuori tyttö syöttää niitä aina kun tulevat lähelle. Pienokaisemmekin ojentaa reippaasti kättä ja huutaa välillä:”pähkinöitääää! Oravaaaat!” Oikeastaan hän taisi sanoa vielä ovarat. 😊

Vähitellen hän oppii ojentamaan käden ja odottamaan kärsivällisesti.

Vähän ajan päästä alamme jo palelemaan paksuista vaatteista huolimatta. Seurasaaressa tuleekin aina nopeasti kylmää. Kierrämme vielä vähän saarta kuvaamassa, mutta oravat ovat hävinneet.

Lopulla poikamme vielä houkuttelee tulosillan vieressä olevaan kahvila Mieritziin. Ovessa luki, että avaa klo 11, mutta olikin jo aiemmin auki. Sisältä näkeekin vielä kivasti ulos, kauniiseen luontoon.

Seurasaari tarjoaa kyllä jokaiselle jotain. Kulttuurin lisäksi luontokin on kaunis ja joka käynnillä voi kiertää erilaisen reitin.

Ensi kerralla voisi harkita makkaranpaistoa

Hanikka, pienempi kierros lapsen kanssa

Kasavuoren retkemme jälkeen mietimme voisimmeko mennä Hanikkaan eväsretkelle, mutta lyhyempää kierrosta kuitenkin kuin yleensä, jo ihan siitä syystä ettei loppumatkan ikuiset pitkospuut kiinnostaneet. Hanikan luontopolku on noin 5 km, meidän lyhyempi reitti vain noin pari.

Kyllä, sekin oli mahdollista, kunhan ei ylitä tietä vaan kääntyy vasemmalle hiekkatietä pitkin takaisin ja lopuksi polkua takaisin autolle. Mutta järjestyksessä.

Auton jätimme taas tutulle parkkipaikalle, Suvisaarentien vieressä, Hanikan kuntoradan parkkialueelle. Sieltä parkkipaikan oikealta laidalta kyltti osoittaa jo tietä. Pikkupoikamme jo odotteli siinä kärsimättömänä, että äiti ja ”iskä” tulisivat pian kameroineen ja eväsreppuineen.

Hanikan luontopolku

Lapsen mielestä oli tosi jännää kävellä ristin rastin metsässä vaihtelevassa maastossa ja bongaamassa keltaisia merkkejä. Kunhan iskäkin sieltä sitten tulisikin kun haluaa aina kuvata. 🙂

Eväät olisi voinut toki syödä jo heti alkumetreillä. Nytkö vihdoin? Nytkö?

Mutta äiti sai tahtonsa läpi ja kiivettiin ihan kallioille asti, jolloin jäätiin syömään suhteellisen tasaisella alustalla. Onneksi oli jotain pepun alle ettei tarvinnut jo hyvin viileille kiville istua suoraan.

Ja sitten taas eteenpäin auton suuntaan.

Pettymystä tuotti ettei muinaishaudan kiviröykkiöön voi kiivetä sisään piiloutumaan. Jännää oli myös kiivetä puurappuset alaspäin. Se olikin jo vähän haastavampaa, kun rappuset ovat suhteellisen kapeat, mutta märällä kelillä myös aika liukkaat.

Oli kyllä hyvä, että olin ottanut taas kuvan parkkipaikalla olevasta kartasta, kun matkan varrella tuntuu polku paljon pidemmältä ja aina välillä mietti olimmeko sittenkin jo kävelleet tien ohi. Kun pääsimme Suvisaarentielle, jolloin polku siis jatkuu toisella puolella tietä, oli lapsemme jo aika väsynyt ja vaati kantamista ja vessalle pääsemistä. Käännyimme vasemmalle parkkipaikan suuntaan vievälle soratielle ja hölkkäsimme jonkun matkan, jotta pääsisimme nopeasti takaisin autolle ja suuntana kotivessa.

Kasavuori, Espoon saaristoa ihailemassa

Kasavuori on viime vuosina ollut kaikista luetuin blogipostaukseni, joten nyt piti mennä uudestaan katsomaan olivatko näkymät sen ryntäyksen väärti. Olivat, ja ovat edelleen.

Autoon ja lähtö. Sitten mietittiin, että missähän sitä nyt pääsikään Kasavuoren päälle kun eihän Soukan Rantatieltä, jonka vieressä se kohoaa, pääse pytstysuoraan ylös.

Mies oli nähnyt kylttiä jossain, joten ajettiin auto Soukansalmentien alkuun ja käveltiin Soukan Rantatietä pikkasen ylöspäin. Kävelytien kyltti kyllä osoitti väärään suuntaan ja kohti Soukanniemeä. Polku rappuineen näytti kuitenkin houkuttelevalta, joten kiivettiin raput ylös ja toiselta puolelta alas ja löydettiin itsemme kivannäköiseltä rantapolulla.

Polku vei takaisin Soukan Rantatielle ja autolle ilman, että ehdittiin eksyä.

Nyt ajettiin autoa kuitenkin Soukansalmentien melkein päähän ja Hanikan polun viereen, Kasavuorenrinteen-nimisen pikkutien toiselle puolelle. Huomioithan, että tässä ei kuitenkaan ole mitään virallista parkkipaikkaa. Hanikan polun kyltistä käy ilmi, että aika lähellä, Alakartanontiellä, on kuitenkin joku yleinen parkkipaikka, varmaan Soukan ostarin pihalla. Sinnekin voi autoa jättää ja suunnata kartan avulla Kasavuorenrinteelle.

Käveltiin Kasavuorenrinne-nimistä tietä päätyyn ja suoraan eteenpäin polkua pitkin. Sitten käännyttiin vasemmalle ja suunnattiin kännykän ja suuntavaiston avulla merelle päin, suunnilleen suoraan eteenpäin Kasavuorenrinteestä.

Pian oli merta näkyvissä ja kauas näki. Täydellinen paikka pienelle eväsretkelle.

Lapsemme kivasti varoitti isiä menemästä liian lähelle kallion reunaa, kun kalliot ovat niin liukkaat. Porkkanapalat ja pieni omena maistuivat pienokaiselle paremmin kuin kotona. Ja eikun kodin kautta perhefutikseen.

Sotkamon upea Hiukan harjun luontopolku

Kainuun lomalla ehdittiin 30 asteen helteessä vielä kävellä upeaa 4 km Hiukanharjun luonto- ja kulttuuripolkua. Ja se oli yksi meidän mielestä tähän asti upeimpia!

Luontopolku alkaa Hiukan uimarannan sivulta, heti lammen vierestä. Alussa ei tarvitse vielä päättää käveleekö koko 4 kilsan lenkin vai pelkästään 2,5km. Polun alussa on myös kartta, josta näkee kaikkien tekstitaulujen sijainnit (rastit). Polku on suunniteltu niin, että se kuljetaan tiettyyn suuntaan ja niin on ihan hyvä, kun salainen uimaranta jää loppupuolelle. 🙂

Polku on hyvin merkitty käpymerkein, mutta silmät kannattaa pitää auki ettei kävele väärää polkua pitkin, koska moneen otteeseen ylitetään muita polkuja ja latuja. Polku on ihanan kapea ja siten meidän mielestä paljon mukavampi kulkea kuin kansallispuistoista usein löydetyt helppokulkuiset tiet.

Polku johtaa pian tenniskentän takana ylös metsään. Siinä jo alkoi puuskuttaa helteessä aika lailla! Upea metsä kuitenkin meidän vieressä kohosi ja sininen taivas korosti korkeat puut.

Säännöllisin väliajoin sai pienen puuskutustauon kun sai lukea hauskat, kiinnostavat tekstit tauluista. Välillä muuten löytää metsästä myös eläinhahmoja, jotka pistävät alkuun miettimään onko siellä oikeasti peura/kettu/…

Polku vie ylös alas pientä polkua pitkin metsän halki ja vesitornin ohi ja purettujen mäkihyppytornien paikalle. Tervahautaakin nähtiin (taulun mukaan).

Lopuksi noustaan harjulle. Nyt viimeistään kannattaa tarkkailla mihin jalkojaan laittaa, koska hiekkapohja saattaa sateiden jälkeen ollakin vähän reunoilta epätasainen ja vierestä meneekin välillä aika suoraan alas. Näkymä puiden läpi Sapsojärvelle on varsinkin aurinkoisella kelillä henkeäsalpaavan kaunis!

Hiekkaa kuluu pois koko ajan ja jo useasta kohtaa puut ovat ihan reunalla.

Jossain vaiheessa tullaan rappusille, jotka vievät polulta alas rannalle. Siellä kannattaa poiketa! Edessäsi on ihana pieni hiekkaranta! Nyt pääset uimaan jos on liian kuumaa! Rannan toisesta päästä näkee myös Vuokattiin asti.

Taas ylhäällä kävellään vielä jonkun verran matkaa ja ollaan Pikku-Hiukalla, jonka hiekkarannan monet suosivat, koska se on hiljaisempi kuin Sotkamon tunnettu iso ranta Hiukka, mutta täällä myös pienet muurahaiset tykkäävät kävellä.

Käpymerkit vievätkin uudestaan metsään suoalueelle. Suot ovat kauniit, mutta jos vain olisin tiennyt, olisin saman tien jättänyt suon ympäri menevän polkupätkän väliin. Ympärilläni surisi ja pörisi ihan hirveästi ja pelkäsin kovasti astuvani ampiaispesään. Polku viekin ihan suon vierestä kerran ympäri ja pitkospuita pitkin takaisin melkein samalle kohdalle, joten suon voi hyvin käydä vilkaisemassa kävelemällä hyttys- ja ampiaisparven läpi.

Sitten ollaankin jo melkein harjun päällä ja Hiukalla takaisin. Uiminen maistuisi nyt kyllä, mutta nälkä onkin niin iso, että mennään läheiseen keskustaan syömään (Messiin, nam!). Hiukan kesäkahvilan tarjonta tässä ei ihan riittänyt, vaikka jäätelökin olisi maistunut.

Sotkamo, ihana rakas pieni lempikaupunkiani, on taas näyttänyt meille yhden mahtavan nähtävyyden lisää. Tätä (ja Sotkamon/Vuokatin muita upeita reittejä) kannattaisi ehdottomasti mainostaa enemmän! Netistä en löytänyt paljon mitään tästä upeasta polusta, itse saimme tiedon siitä, kun puolisoni nousi Hiukan harjulle jonkun matkaa ja löysi yhden taulun, joka kertoi harjusta (nro 16). Sen lisäksi katsottiin tarkemmin jossain esillä olevaa karttaa laduista ja siihen oli piirretty myös luontopolun kulku.