Blogiarkistot

Tarvon saari (Espoon ja Helsingin välissä)

Aika lailla samaan aikaan viime vuonna käytiin Tarvon saarella, jonne pääsi silloin rempassa olevan sillan yli Gallen-Kallelan museon parkkipaikalta.

Minä kun luulin, että isompi tyyppimme saisi taas rikkoa jäitä rannalla ja pienempi vois nukkua raikkaassa vielä talvisessa ilmassa. Kerrankin kävelevä lapsi saatiin autoon ongelmitta ja tarmolla mentiinkin saarelle vievälle sillalle. Hyytävä totuus paljastui heti puiden loputtua:

Talvihan tää maaliskuun alku vielä on ja napakka tuuli pistää vähän pakkasten alapuolella olevaa merenilmaa hirmu pistäväksi. Ei auta kuin nopsasti sillan yli. Silta on muuten valmis ja upea!

Valitettavasti saaren rannalla tajuttiin ettei noita jäitä voi rikkoa. Nehän ovatkin osittain lumen alla piilossa ja kestävät ihmisen painoa.

Loppu hyvin kaikki hyvin olisi ollut kohdallani kuuma kahvi Zocceriassa museon pihan kahvilassa mutta ei se ole auki ennen kahtatoista. Ja silloin ulkoileva perhe on jo pitkään kotona.

Turvallista korona-aikaa sinulle lukijalle!

Täydellinen sunnuntain tutkimusretki Tarvon saarelle Helsingin ja Espoon välissä

Tarvon saari juuri Tarvaspään vieressä (myös tunnettu Aleksi Gallen-Kallelan museona) onkin yllättävän ihastuttava retkikohde näin alkukeväisenä aamupäivänä.

Aleksi Gallen-Kallelan museo (Tarvaspää)

Tarvon saari sijaitsee ihan Turunväylän vieressä ja sinne pääsee sekä Helsingin Munkkiniemestä että Espoon Ruukinrannalta ponttonisiltaa pitkin. Pyörällä ja lastenrattaillakin pääsee kulkemaan, joten tätä suosittua reittiä pitkin pääseekin kulkemaan pitkälle molemmista päistä. Mutta, parkkipaikat ovat aika pienet molemmin puolin ja reitti on suosittu, joten aikaisin pitää olla paikalla.

Tarvon saaren kautta kulki aikoinaan venäläisten rakennuttama tykkitie ja siinä sijaitsi osa linnoitusvyöhykettä. Sitä en saanut tietää paljonko siltä ajalta on vielä pienellä saarella nähtävissä. Muutenkin tuntuu löytyvän yllättävän vähän Tarvosta, vaikka reitti on ilmiselvästi hyvin suosittu, myös pieni rantapolku, josta kohta kerronkin.

Aloitimme itse retkemme Espoosta päin ja jätettiin auto Aleksi Gallen-Kallelan museon alapuolella olevalle parkkipaikalle. Vielä ei ollut muita, mutta pari tuntia myöhemmin, kun museo ja kahvila olivat avautuneet, ei meinannut enää päästä pois, kun kadunvarsikin oli molemmin puolin täynnä autoja.

Espoosta ponttonisiltaa pitkin Helsingin Tarvon saarelle

Parkkipaikalta on ehkä sata metriä ponttonisillalle, joka vie saarelle. Sillalle pääsee kun kääntyy heti vasemmalle, museosta pois päin. Pakkasyön jälkeen ja upeassa matalassa auringonpaisteessa merenlahden ja kasviston luonto onkin mahtavan sävyinen. Sellaisia vienoja värejä ei muulloin näe. Aisteille olikin tarjolla vaikka mitä, kun lintuja alkoi kuulumaan ja jää natisi vahvasti sillan vieressä sulatessa voimakkaassa auringon lämmössä.

Rantaraitti kulkee Tarvon saaren yli

Silta voi olla liukas vielä, mutta se on leveä ja siinä on hyvät kaiteet, joten veteen ei pääse helpolla tippumaan. Valitettavasti Tarvon saarelle vissiin rakennetaan autotie, joten näkymät Turunväylälle päin eivät ole kovin nätit työmaan takia.

Tarvon saaren ponttonisillalt näkymät Turunväylälle

Tarvon saaren voi ylittää leveää tietä pitkin tai sitten molemmista suunnista tullessa, voi käänytä pientä metsäpolkua pitkin merelle päin eli pois Turunväylästä päin ja rantaa pitkin seikkaillen.

Polku tarjosi lapsiperheelle monta seikkailukohdetta (ja tosiaan muista, että me kuljettiin Espoon suunnasta): oli pieni hiekkaranta lähellä jäistä vettä, jonne heittää kiviä. Sitten kulman takaa paljastuikin suojaisa kallioaukio. Eväät maistuivat siellä erityisen hyviltä ja pystyihän siinä sitten vielä luonnonportailla kiipeillä. Taas kulman takaa paljastuikin kaatunut puu, joka nojasi isoon kiveen, ja sen alta piti kulkea, jotta pääsi eteenpäin. Saaren ranta näyttikin olevan useammassa kohdassa upeaa hiekkarantaa tai sitten se oli täynnä pyöreitä kivenmöhkäleitä. Ranta kuin ranta, kunhan on jäätä rikottavaksi. Lastahan ei toki meinannut enää saada pois täältä.

Tarvon saaresta näkymät Helsingin Munkkiniemeen

Munkkiniemen puoleisen sillan ja mielenkiintoisen näköisen ulkoilureitin jätettiin tällä kertaa väliin ja käännyttiin takaisin saaren leveää tietä pitkin ja sillan yli Tarvaspään kahvilaan, Cafe Zoccheriaan syömään herkullista lasagnea (9€ ja siitä riitti meille molemmille aikuisille), puhumattakaan muista herkuista. Pihapiirissakin olisi varmaan ihanaa istua auringonpaisteessa kunhan vähän vielä lämpenisi.

Kahvila Zocerian pihalta Tarvaspäähän katsottuna

Pyörätelineitäkin muuten Tarvaspään pihalta löytyy, joten tervetuloa pyörälläkin.

Espoosta Munkkiniemeen on matkaa muuten sitten noin 2 km. Rantaraitti kulkee myös tätä reittiä pitkin Espoosta Helsinkiin.

Tarvon saarella sijaitsee muuten vanhusten virkistyskeskus Perinnekäsityön kurssikeskus Tarvo, joka tarjoaa mielenkiintoisia kursseja. (www.sirina-design.fi). Kurssikeskuksen yhteydessä toimii (netin mukaan) myös tiistaisin ekokauppa, josta saa käsitöitä ja mielenkiintoisia käsityömateriaaleja).

Lisätietoja ei sitten Tarvosta meinaa löytyä.

Lyhyt wikipedia-artikkeli löytyy tästä: Tarvon saari (Wikipedia)

Aleksi Gallen-Kallelan museon nettisivut löytyvät osoitteesta www.gallen-kallela.fi

Ja pihapiirissä olevan kotoisan kahvilan sivuille pääsee suoraan tästä: Cafe Zoceria Tarvaspää

Näkymät Espoosta päin Tarvon saarelle vievästä ponttonisillasta

Meiko, eväskallioiden aatelia Kirkkonummella (Kuikankierros 3,2 km)

Nuuksioon ei ole enää menoa. Meiko vei sydämeni kylmänkosteasta säästä huolimatta!

Meiko sijaitsee aika lähellä Kirkkonummen keskustaa pari kilometriä pois siksak-reittiä asuinalueiden ohi ja metsäreittiä pitkin.

Parhaiten sinne pääsee omalla autolla, navigaattorilla kohti Korsolammentien päädyn parkkipaikkaa.

Parkkipaikka on aika iso verraten moneen muun luontokohteeseen, mutta yllätyksekseni myös näin koleana sunnuntaiaamuna parkkipaikka oli jo miltei täynnä.

Parkkipaikalta lähtevät kaikki kolme merkittyä rengasreittiä. Meidät kiinnosti tällä kerralla 3,2 km pitkä Kuikankierros, joka kiehtovasti kiertää Näseuddenin niemeä, aina vesilinjan lähellä. Jo viime kerralla innostuttiin Meikon kallioista, joilla voi nauttia eväitä kauniissa järvimaisemassa hyvällä näköalalla.

Parkkipaikalta lähdettiin parkkipaikan päädystä leveää polkua pitkin joitain satoja metriä, kunnes tuli jo pikkumiehemme mieleinen eka tärppi: pieni lampi jyrkän kallioseinämän edessä ja vesi peilijääksi jäätynyt. Sitähän piti koittaa rikkoa kivillä! Jäipä sentään vanhemmille kerrankin aikaa testata kameran asetuksia ja räpsiä kuvia. Värejähän ei tähän aikaa oikein ole, eikä edes valkoista tänä talvena, mutta kun alkaa katsomaan tarkemmin, alkaa hennot luonnonsävyt arvostamaan paremmin. Ja valokuvaajahan löytää aina mielenkiintoista kuvattavaa.

Kierros jatkui vielä hetkeksi leveää polkua pitkin, kunnes vihreä Kotokierros erkani oikealle ja meidän punainen Kuikankierros jatkoi vielä jonkun aikaa keltaisen Meikonkierroksen kanssa metsään juurista ja mutaista polkua pitkin. Tässä vaiheessa jo varoitus: Kuikankierros kuten varmaan myös muut kierrokset eivät oikein sovellu märällä tai liukkaalla kelillä käveltäväksi, ainakaan ilman kunnon kumisaappaita tai nastoja. Minulla oli jopa nastoja mukana, mutta mutavelli veti ne aina uudestaan pois alta. Polku oli osittain paksun mutavellin peitossa ja polkua sai etsiä aika tarkkaan, kun eihän tietysti aiempia puheita huolimatta tullut otettua kunnon vesitiiviitä kenkiä. Liukkaita kallioita kierrettiin myös, jos vain mahdollista, ettei kaadu jäisellä, liukkaalla kivellä.

Polku kierteli metsän halki ja välillä jyrkkiäkin mäkiä ylös kunnes tultiin puuceelle ja siitä jo nopeasti veden ääreen. Riemua taas pienokaisella: taas jäätä rikottavaksi! Voit varmaan kuvitella, että etenimme aika hitaasti näin alkuun, koska polku on usein veden lähellä.

Tunnistimme eväskallioita viime kerralta, mutta nyt jatkoimme suoraan eteenpäin punaisia viittauksia seuraten. Välillä korkeuserot polulla olivat sen verran rajut, että kiersimme hieman, jottei kaatuisi. Itselläni sellainen terveystilanne päällä ettei oikein ole varaa kaatua.

Pian jo pidettiin veden ääressä kalliolla eväs- ja valokuvaustauon. Kylläpä omenapalat maistuvat tuplasti niin hyvin, kun kävelee raikkaassa tammikuun ilmassa.

Pidemmällä niemellä oltiin jo niin lähellä vedenrajaa, että polku oli osittain jäisen veden, osittain mutavellin peitossa ja etenimme hieman hitaammin. Tosin kierros oli niin upea ettei haitannut yhtään. Aika pian pitikin jo nousta aika korkealle kallioille ja sieltähän vasta näkymiä oli. Meikonjärven näki moneen suuntaan niemen kallioilta ja sen upeampaa oli, kun aurinko vielä pilkahti. Vaihtelevasti polku näytti järven ylhäältäpäin ja sitten taas oltiin ihan alhaalla veden lähellä. En voi kuin kuvitella miten upea polku onkin kevään puhjetessa, kun vesi taas liplattaa ja aurinko kimaltaa vedessä.

Sitten joskus taas polku meni metsään, ja näin pitkin mennä. Puuceehan siinäkin ja sitten metsäpolkua pitkin taas hieman ei niin mielenkiintoista reittiä pitkin autolle päin. Loppupätkä olikin sitten jo aika tylsä, mutta etenimme sitten ainakin nopeammin. Parkkipaikan lähellä olikin enää mutainen ruohikkoaukio ja vielä mutaisempi, lohduttoman näköinen metsäpätkä edessä ja sieltä sitten putkahdettiin jo parkkipaikalle takaisin.

Yksi asia vielä on mainitsemisen arvoinen: nälkäiset retkeilijät saivat tosi hyvät eväät Kirkkonummen Papermoon-ravintolassa. Kerrankin paikka, joka on sunnuntaisin ennen klo 12 auki. Saimme hyvät pizzat (ja minä olen hyvin pizzanirso, joten hyvää on jos minä näin kehtaan sanoa), mutta olisi sitä ollut toki muutakin tarjolla. Pisteet minulta!

Mistä sitten vielä lisätietoja Meikosta?

Ensinnäkin tärkeimmät tiedot ja kartta löytyvät Kirkkonummen sivuilta.

Seurasaari, oravia syöttämään

Seurasaari sai heti kannustushuudot, kun iskä ehdotti retkeä sinne. Oravia syöttämään, ja sorsat saavat viimeiset pähkinät. Onhan meillä isompi pussi kuin viimeksi, kyselee utelias neljävee.

Sitten mentiinkin. Jumittaudumme heti ekalle tien risteykselle. Siellä oravat pomppivat metsässä aidan takana ja nuori tyttö syöttää niitä aina kun tulevat lähelle. Pienokaisemmekin ojentaa reippaasti kättä ja huutaa välillä:”pähkinöitääää! Oravaaaat!” Oikeastaan hän taisi sanoa vielä ovarat. 😊

Vähitellen hän oppii ojentamaan käden ja odottamaan kärsivällisesti.

Vähän ajan päästä alamme jo palelemaan paksuista vaatteista huolimatta. Seurasaaressa tuleekin aina nopeasti kylmää. Kierrämme vielä vähän saarta kuvaamassa, mutta oravat ovat hävinneet.

Lopulla poikamme vielä houkuttelee tulosillan vieressä olevaan kahvila Mieritziin. Ovessa luki, että avaa klo 11, mutta olikin jo aiemmin auki. Sisältä näkeekin vielä kivasti ulos, kauniiseen luontoon.

Seurasaari tarjoaa kyllä jokaiselle jotain. Kulttuurin lisäksi luontokin on kaunis ja joka käynnillä voi kiertää erilaisen reitin.

Ensi kerralla voisi harkita makkaranpaistoa

Sipoonkorven Byabäckeniin

Nyt teki mieli lähteä taas luontopolulle! Koska ei oltu ihan varmoja, että lapsemme jaksaisi kävellä itse koko matkan, valittiin lyhyt luontopolku Sipoonkorven Byabäckenin parkkipaikalta, Ponun Perinnepostia-luontopolku ( 1,4 km plus matka takaisin n. 1 km tietä pitkin).

Mutta, taas kerran unohdettiin miten liukasta metsässä voi olla, vaikka Espoon kaduilla ja hiekkateillä on jo ihan sula maa.

Matka autolla Espoosta Sipooseen meni yllättävän nopeasti Sipoonkorpeen. Ajo-ohjekin oli aika simppeli: Kehä I:ltä Lahdenväylälle ja sitten Korso-Nikkilän tielle Nikkilään pain ja kadulta Länsitielle Byabäckenin parkkipaikalle asti. Navigaattori ohjaa perille kun laittaa osoitteeksi Länsitie 237 (Sipoo). Parkkipaikka olikin aika iso ja hyvin tasainen.

Sitten käveltiinkin jo opaskyltille asti ja pysähdyttiin yllättyneenä. Alamäki oli ihan silkan jään peitteessä! Jos koko polku olisi näin jäässä, miten pääsisimme pystyssä edes joitain metrejä eteenpäin. Alhaalla laaksossa solisi hienosti pieni joki, jonka poikamme kovastihaluisi nähdä, joten sinne asti nyt olisi ainakin päästettävä ettei matka menisi ihan hukkaan.

Eli ei auttanut kuin kävellä polun sivuja pitkin hyvin, hyvin varovasti. Alhaalla olikin hieno silta, josta pystyi heittämään käpyjä veteen. Sillan yli pääsi vielä hyvin, mutta sitten meinattiin jo kääntyä takaisin, koska meinasimme vain liukastua koko ajan. Jotenkuten pääsimme kaatumatta pientä pätkää mäkeä ylös, punaisten merkkien viittaamaa tietä pitkin. Onneksi nyt paljastuikin, että tästä ylöspäin pääsisikin paljon helpommin, koska polun vieressä ja metsässä oli vielä pehmeää lunta. Polku itse kyllä jatkui hyvin liukkaana.

Vaikka olikin pilvinen sää, oli jo verraten mukavaa keliä ja metsäkin oli upea ja kalliot hienot! Kannatti siis edes kokeilla päästä pidemmälle! Kuvia tuli räpsittyä taas entiseen tahtiin ja myös pieni poikamme innostui aina uudestaan jostain. Varsinkin pienet sulanneen veden jättämät ”purot” jään halki kiinnostivat kovasti.

Luontopolun postilaatikoitakin löydettiin, mutta eka jo oli täynnä märkiä kortteja ja seuraava tyhjä. Eli joku oli äynyt sekoittamassa hauskan idean.

Jonkun ajan kuluttua pääsimme risteykseen, josta luontopolku jatkaisi vasemmalle mutta suoraan eteenpäin pääsikin makkaranpaistopisteelle. Ja oli se kyllä hieno paikka! Aukion ympäri oli siroteltu grillausmökki ja ainakin kolme nuotiopaikkaa sekä puuliiteri sahaineen.

Eväsleivät maistuivat taas metsän keskellä entistä paremmat ja mustikkamehu oli herkkusuumme mieleen.

Koska tälle noin 700 m matkalle oli kulunut runsaasti aikaa, päädyimme siihen, että palaisimmekin jo kotiin, mutta viimeiseksi retkeksi Sipoonkorpeen tämä ei todellakaan jää!

Täältä löydät runsaasti lisätietoja: http://www.luontoon.fi/sipoonkorpi